Sunnuntaina Hirmuinen oli parsoneiden erikoisnäyttelyssä. Luokan 19 koirasta 5 sai ERIn, Hirmuinen yhtenä heistä. Valitettavasti jäätiin kuitenkin luokassa viidenneksi. Erejä tuli koko näyttelyssä todella vähän, joten olen kyllä erittäin tyytyväinen. Erittäin tyytyväinen olen myös Hirmuisen esiintymiseen. Ollaan nyt kaksi viikkoa treenattu pöydällä seisomista lähes joka päivä, ja kyllä se näköjään niin on, että harjoittelu kannattaa (tässäkin). ;)

----

Maanantaina oli valmennusryhmän treenit. Raivo meni hyvin ja vauhdilla, vaikka toki muutamaa kohtaa jouduttiinkin hiomaan. Putket houkuttavat välillä liiaksi, ja jos se on päättänyt lukea radan omalla tavallaan, sitä on välillä vaikea saada muuttamaan suunnitelmia vaikka kuinka yrittäisi ohjata. Mutta se on onneksi tiedostettu ongelma, ja sitä pitäisi vain työstää.

----

Tänään ja eilen onkin sitten ollut vuorossa erikoista huvia: lehmän etsimistä ja paimentamista. Kerrottiin lehmän omistajalle, että voidaan toki tulla lehmää etsimään, mutta ei ole mitään takeita siitä, että osataan sitä paimentaa tai että saadaan mitään muuta kuin tuhoa aikaan.

Eilen oltiin Ormin sekä Marin + Roihun kanssa pari tuntia haravoimassa Sitarlan metsiä, mutta lehmä jäi löytämättä. Tänään lehmän olinpaikka oli sitten paikannettu, joten töiden jälkeen uudestaan hommiin. Lehmä löytyikin heti sieltä missä se viimeksi oli nähty.

Lehmä käväisi oikeassa suunnassa, mutta suuntasi sitten joenrantaan, josta lähetin Ormin sen hakemaan. Orm tekikin tosi hienon hakukaaren ja kääntyi lehmän eteen, mutta se vain mulkaisi Ormia, pärskäisi kerran ja Ormhan oli sitä mieltä, että jos hän ei nyt tuota sitten kuitenkaan viittisi hakea mihinkään. Lehmä lähti kuitenkin joenrantaa pitkin pajukkoon, mistä saatiin Ormin kanssa ajettua se eteenpäin metsänreunaa pitkin.

Mari ja Roihu jatkoivat ajamista sitten kun me kadotimme lehmän metsäsaarekkeen taakse, ja lehmä menikin lopulta ihan oikeaan suuntaan. Se jämähti taas samalle pellolle, mihin se oli viikonloppuna ihmisajossakin jämähtänyt. Se ei halunnut hypätä ison ojan yli eikä astua tielle. Lopulta se päätti palata takaisin samaan suuntaan mistä oli tullutkin, eikä sitä pitkässä joenrantaheinikossa pysäyttänyt millään, melkoisen ketterä menijä.

Autolla parin kilometrin päähän takaisin sinne mistä se alunperin löydettiin, ja se oli jälleen samoissa maisemissa. Samaa reittiä saatiin se taas ajettua kilometrin-kahden päähän sinne pellolle minne edelliselläkin kerralla. Siellä Mari ja Roihu aloittivat lehmänväsytystaktiikan, joka toimi uskomattoman hienosti. Aina kun lehmä yritti lähteä kiitämään karkuun, Roihu kävi sen pysäyttämässä. Lopulta lehmä oli sen verran rauhallinen (väsynyt) ja pimeyskin jo laskeutui, että päätettiin mennä isommalla porukalla (minä, Orm, lehmän omistaja ja yksi apuhenkilö) lehmää ohjaamaan. Saatiin se lopulta auton, ihmisvoiman ja Roihun avulla tien yli toiselle pellolle. Sieltä se saatiin Roihun ja mopon avulla ajettua taas seuraavalle pellolle ja sieltä mopon avulla kotipihalle, mistä se saatiin ohjattua navettaan. Lopulta yli kaksi viikkoa karkuteillä ollut, ihmisistä piittaamaton kaveri saatiin siis takaisin kotiin :).

Vikoilla pelloilla oli jo niin pimeää, ettei koiraa oikein pystynyt lähettämään lehmää hakemaan, kun ei yhtään nähnyt lehmää eikä koiraa. Mopon ja sen valojen avulla onneksi saatiin lehmä oikeaan suuntaan.

Vaikka viimeinen osuus hoituikin mopon avulla, ei lehmää olisi saatu oikeaan paikkaan ilman Maria ja Roihua. Pelto jossa Roihu sitä pysäytteli, oli sen verran töppyräistä joenvarsikosteikkoa, ettei siellä mopolla ajeltu.

Oli uskomattoman hienoa seurata Roihun työskentelyä. Olen erittäin ylpeä siitä, että koirallani on moinen veli. Ja missäs se Orm sitten oli? Hävisi pimeydessä jonnekin useampaan otteeseen, pyöri lehmänkakassa ja lopulta katosi kokonaan. Se oli sitä mieltä, että työaika päättyi jo, ja se oli palannut takaisin parin kilometrin päässä olleelle autolleni :). En kyllä ole yhtään pettynyt Ormiinkaan, sillä jos heti eka haku ei olisi päättynyt niin voimakkaaseen lehmän vastarintaan, se olisi voinut toimia paljon paremminkin. Eikä se kuitenkaan menettänyt kiinnostusta lehmään, vaan poispäinajoon oli intoa ja se sujuikin hyvin.

Olipahan kokemus, josta kertyi lukuisia kävelykilometrejä, yksi väsynyt (ja likainen) bordercollie, paljon ylpeyttä Roihun työskentelystä sekä tietenkin paljon iloa siitä, että karkulainen ei enää juoksentele metsässä yksinään.