Tiistaina kävin hakemassa kennelrehun autolta 10 kg jauhelihaa ja 8 kg broilerinsiipiä koirille. Koska en raaskinut antaa koirille "päivälliseksi" papanoita, aloin sulattamaan siipiä lavuaarissa lämpimässä vedessä (se iso köntti ei nimittäin mahtunut mikroon sulatettavaksi). Veteni on ajoittain hieman kellertävää ja sameaa, ja niin oli tälläkin kertaa. Yksi kerrallaan katkotut kananpojansiivet irtoilivat lavuaariin. Siinä kun niiden irtoamista avittelin, tuli mieleen Pelkokerroin-ohjelma, jonka yhdessä jaksossa ihmiset nostelivat suullaan juuri vastaavia kananpojankappaleita jostain likavedestä (tosin se vesi taisi olla vielä likaisempaa kuin tuo minun kaivoveteni). 

Siivet maistuivat pitkän tauon jälkeen vallan mainiosti kaikille muille kuin Bimille, tuolle itserakkaalle paskiaiselle. Vuosia sitten yksi agilitykouluttaja antoi luonnehdinnan "itserakas paskiainen" tuolle rakkaalle koiralleni, ja muutamia kertoja on joutunut totetaan, että oikeassa hän oli. Tällä kertaa Bim sai sitten ruokansa (Frolicit, kun jauheliha tai tavalliset papanatkaan eivät kelvanneet) kädestä syötettynä... Kenenkään muun koiran kanssa en alentuisi moista tekemään, mutta Bimiä tulee paapottua varmasti vähän turhaankin, ja se hyväkäs osaa käyttää sen hyväkseen!

Eilisiltana tajusin, että itse olen aivan samanlainen kuin Bim - sen takia varmaan tullaankin niin hyvin toimeen. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että olen monessa asiassa kyllä melkoinen omaan napaan tuijottelija. Toisaalta hyvä asia lienee, että osaan sen sentään myöntää. Kouluaikoina itserakkaus ilmeni mm. niin, etten koskaan pitänyt ryhmätöistä. Tosiasia nimittäin oli/on, että silloin kun joutuu tekemään jotain ryhmässä, tulos ei koskaan ole niin hyvä kuin silloin, jos saan tehdä kaiken ihan itse. Minä kun tiedän kaiken aika lailla paremmin kuin muut. Lienee turha ihmetellä, miksi olen edelleen tällainen vanhapiika...;)