Aina kuulee sanottavan, että vihannekset eivät pojille maistu. Meidän pojille maistuvat!

Olin eilen sen verran laiska, että laitoin koirille ruuaksi vain raakaa hirvenlihaa ja pakastevihanneksia lämmitettynä. Pojat (Kiihko, Raivo, Orm) söivät kaiken hyvällä ruokahalulla, mutta tytöt (Tiri ja Bim) sylkivät vuorotellen suupielistään herneitä ja porkkanakuutioita. Miten ne onnistuvatkin suussaan erottelemaan vihannekset ja lihan? Pojat sitten kilvan metsästivät tyttöjen hylkäämiä herkkuja.

Illalla lähdettiin hallille Lägin valmennusryhmän treeneihin. Huomasi taas kerran, että Tiri on pakko saada irtoamaan paremmin ja tekemään kontaktit itsenäisesti... Koska Tiri asuu äitini luona, hän saa kotiläksyksi viiden minuutin kontaktikapinetreenit per päivä Tirin kanssa ja lisäksi irtaantumisharjoituksia targetille.

Rentouttavaa? Ei!

Jos joku olisi eilen tullut minulle väittämään, että lenkkeily on rentouttavaa, olisin voinut kuristaa hänet. Lähdin treenien jälkeen taas kerran pururadalle lenkille koirien kanssa. Otin kaikki viisi (Bim, Orm, Raivo, Kiihko ja Tiri) mukaan, kun en muka jaksanut tehdä kahta lenkkiä. Alkumatka mentiin pururadan viereisessä metsikössä pilkkopimeässä kävellen, ja se sujuikin hyvin, kun vain Orm ja Kiihko olivat hihnoissa.

Viimeiset neljä kilometriä tultiin pururataa pitkin juosten, ja kyllä paloi päreet pariin kertaan. Valitettavasti kanssalenkkeilijöitä oli sen verran paljon, että piti aina ajoittain ottaa myös Raivo, Bim ja Tiri kiinni. Inhoan pysähtymistä kesken lenkin - yksi syy päreiden palamiseen. Orm jostain syystä kiersi aina takaani vasemmalle puolelleni ihmisten tullessa vastaan, ja hihnat menivät solmuun - lisää päreitä paloi. Bimin hihna irtosi kädestäni, ja se jatkoi jolkottelua eteenpäin kuulematta huutojani (onneksi sain sen juostua kiinni) - ja taas paloi pari pärettä. Tiri aisti, että nyt alkaa savu nousta päästäni, ja paineistui sen verran, että päätti olla kokonaan liikkumatta > vedän perässäni kahdeksan kilon kokoista valkoista karvaista mötikkää samalla kun yritän epätoivoisesti jatkaa juoksemista, ettei tarvitse tehdä syvästi inhoamaani pysähtymistä - paloi loputkin päreet.

Lopulta kun päästiin autolle, olin niin vihainen, että ajattelin lähteä kiertämään pururadan ihan yksinäni nollatakseni pääni. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, että oli pakko lähteä kotia kohti. Olen harmikseni perinyt huonon hermorakenteen äidiltäni ;).