Eilinen meni Äetsässä jälkeä vetämässä. Onneksi ei tarvinnut tehdä kuin yksi voittajaluokan jälki, joten päästiin jo iltapäivästä Teijan kanssa kotiin. Ihan ei jälki kulkenut niitä koordinaatteja pitkin mitä suunniteltiin, kun varmuuden välttämiseksi muutettiin hieman suuntia, ettei päädytä ympäröiville teille. No, ihan hyvä jälki siitä joka tapauksessa tuli, ja maasto oli oikein mukavaa, ei mitään ryteikköä. Tänään jäljellä ollut spanieli oli vetänyt jälkeä pitkin kuin juna, joten hyvä niin. Luigii oli kokeessa mukana myös, mutta sitä kiinnosti tänään jälkeä enemmän jäljellä olleeet kallionkolot, joissa sen mielestä oli jotain riistaa.

Oma päiväni kului Turussa agikisoissa. Päivän ekalla radalla tuomarina oli Kari Jalonen, joka oli tehnyt ihan mukavan, ei mitenkään kovin vaikean radan. Raivon kanssa laiskottelin yhden askeleen verran, jolloin se tuli yhdestä hypystä ohi. Koska oli jo yksi virhe alla ja se lähti A:n kontaktilta ilman lupaa (meni kyllä alas asti), palautin sen kontaktille joten saatiin hylly. Muuten rata sujui mielestäni hyvin. Sanin kanssa saatiin radalta vitonen ilmeisesti puomilta jommalta kummalta kerralta (puomi mentiin siis kahdesti). Me kun yritetään tehdä mahdollisimman nopeat juoksukontaktit, niin joskus ne tassut osuvat kontaktille nätisti ja joskus eivät (tai sitten osuvat, mutta tuomari ei huomaa, kun ollaan niin nopeita ;) ). Aika olisi ollut vain luokan toiseksi paras, joten sinällään ei harmita, sillä voittoon ei olisi ollut asiaa ilman virhettäkään.

Toiselle radalle tuomariksi vaihtui Salme Mujunen. Rata oli oikeastaan pelkkää juoksua, suurempia ohjauskuviota siinä ei ollut paria takaakiertoa lukuunottamatta. Esteet olivat hieman vinoissa linjoissa ja korkeimmalla mahdollisella korkeudella, joten hyppykykyä koiralta kyllä vaadittiin. Tuollaiset juoksuradat eivät koskaan ole olleet Sanille hyviä, joten olo oli melkolailla lyöty jo ennen starttia. Lisäksi otin asuntoautossa reilun tunnin tirsat ennen kisaa, joten en senkään puolesta ollut ihan täydessä iskussa... Raivo korjasi hienosti kaksi karkeaa ohjausvirhettäni, mutta kärjestä jäätiin kolme sekuntia, sijoitus kuudes. Sani jäi kärjestä viisi (!) sekuntia, joten sijoitus oli jossain kymmenennen kieppeillä nollasta huolimatta.

Kolmas rata oli edelleen Mujusen Salmen tuomaroima. Katselin maksien suoritukset (luokkajärjestys oli koko päivän maksit-medit-minit) ennen kuin menin lämmittelemään koiria, ja melkoisen haastavaksi osoittautui rata makseille. Koirat saivat hyvän vauhdin kolmesta suorasta putkesta, jonka lisäksi oli pari takaakiertoa ja lopussa pidempi ohjauskuvio mm. välistävedolla. Raivon kanssa saatiin vitonen kepeiltä, sillä ilmeisesti ennakoin hieman kepeillä ja Raivo lähti sitten perääni. Ilman keppien korjaamista oltaisiin voitu olla ihan korkealla, vaikka lopun ohjauskuvio ei kyllä mennyt ollenkaan niin, kuin sen suunnittelin. Sanin kanssa rata meni tosi hienosti lopun ohjauskuvion saakka, jossa minä sitten sössin meille ensin vitosen, sitten toisen ja sitten en enää jaksanutkaan korjailla vaan hyllytettiin. Ilahduttavinta oli, että Sani pujotteli hyvin "väärältä" puolelta, eikä katsellut minua siinä kesken pujottelun. Ollaan treenattu niin, että keppien päässä on palkka odottamassa, ja se on saanut Sanin suuntaamaan katseensa eteen eikä minuun.

Jossain vaiheessa päivän aikana kävi mielessä, että pitää varmaan lopettaa kisaaminen, kun siitä tulee vaan huonolle tuulelle. Olen aina ollut melko kilpailuviettinen, ja häviäminen on SYVÄLTÄ. Jo ala-asteen juoksukisoissa tuli todettua, että olen huono häviäjä. Neljänteen luokkaan asti meni hyvin, kun olin luokan nopein, ekalla ja tokalla jopa pojat jäivät jälkeen. Sitten tuli parin vuoden taantuma, ja luokasta löytyikin yksi tai useampi minua nopeampi. Jos jouduin juoksemaan itseäni nopeampaa vastaan, luovutin jo ennen kuin oltiin maalissa. Onneksi taas yläasteella ja lukiossa palasin omalle paikalleni. Tosin halusin aina juosta yksin, sillä pelkäsin taas luovuttavani, jos joku pääsee liian lähelle. Minun logiikallani oli parempi luovuttaa, kuin oikeasti hävitä... Niin se taitaa olla nyttenkin; pitää lopettaa kisaaminen, ettei joudu häviämään. Pitäisköhän mennä jonnekin kallonkutistajalle? Yleensä onneksi onnistun iloitsemaan pienistä onnistumisista radan aikana, mutta tänään oikein sekään ei auttanut. Toivottavasti tämä on vaan parin kuukauden kisatauon aiheuttama ongelma.

Hallin ulkopuolella oli sen verran lämmittelyesteitä, että Kiihko ja Ormkin pääsivät treenaamaan pariin otteeseen. Kiihko hakee kontaktiesteitä sen verran tehokkaasti, että meille voi vielä tulla ongelmia... Orm olisi kovasti ollut myös menossa kiipeilemään A:lle, mutta pieni koira parka joutui tyytymään vaan eteenmenon ja siiveiden kierron treenaamiseen. Orm pääsi myös yksin halliin seuraamaan maksikoirien suorituksia, ja oli reipas poika kuten aina.